Miten istutetaan peruna?

Heinäkuun helle on asettunut paksuksi peitoksi Helsingin ylle. Päivät ovat niin kuumia, että pelkästään tarhavadelmien poimiminen tuntuu suururakalta. Siirtiksellämme on toki pitkä, palstan mittainen vadelma-aita, mutta viileämmällä säällä sadonkorjuu ei sentään tunnu urakoinnilta. Nyt on eri juttu. Vadelmia pitää kerätä nyt päivittäin, sillä sato on käsittämättömän runsas. Myös herukoiden oksat notkuvat, niidenkin aika alkaa olla käsillä. Mökkeröisen lasiverannalla ei ole mahdollista viettää aikaa puolenpäivän jälkeen, koska kuumuus nousee siellä sietämättömäksi. Helteen takia on pakko jättää käyttämättä mahdollisuus etätöiden tekemiseen mökiltä käsin, viileä toimisto on nyt inspiroivampi ympäristö. Helle tekee sen, että pihassa tehdään ainoastaan välttämättömät työt, muu aika lötkötellään. Onneksi mökkimme piha ei ole niin umpeen kasvanut, etteikö sinne aurinko paistaisi, päinvastoin. Vaikka ihailenkin villejä ja viidakkomaisia puutarhoja, niin aurinkoa rakastavana ihmisenä ol

Iltaisin olen lukenut Mia Kankimäen romaania Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (lukusuositus), ja blogin otsikko syntyi tämän laiskan ajattelijan päässä kirjan avittamana. Tämä on viimeinen kesälomaviikkoni, ja olen tuon tuosta löytänyt itseni huokailemasta onnesta puuhaillessani mökillämme. Siksi siis otsikko.  Kuisti. Kuistimme on mielestäni kaunis ja valoisa, ja sinne paistaa aurinko puolesta päivästä alkaen koko päivän aina iltaan asti. Päivällinen somalla lasikuistillamme saa sydämessä läikähtämään semminkin, kun pöytä on katettu kauniisti. Olen vienyt mökille lapsuudenkodistani perimiäni vanhoja astioita, joissa on paitsi vanhojen astioiden arvokkuutta, myös nostalgista muistoja. Muurinpohjaletut ja omasta pensaasta poimitut vadelmat. Tätä ei varmaankaan tarvitse sen ihmeemmin selittää, mutta sanonpa vain, että kantakaupunkilaisena parvekkeettomassa asunnossa asuvana city-ihmisenä ei voi olla ihmeellisempää ja ihanampaa kuin päivät, jolloin tällaisista

Kahden viikon poissaolon jälkeen paluu siirtikselle jännitti. Vaikka ystäväni oli käynyt hoitamassa puutarhaamme lomamme aikana ja tiesin, ettei mikään kasveista ollut tänä aikana kuollut, oli jännittävää nähdä millainen kasvuprosessi puutarhassamme oli kahdessa viikossa tapahtunut. Kuvassa ystäväni tallentama retiisien kehitys ajalla 21.6.-2.7.19 ja hei- tänään söin ensimmäisen valmiin punaposken! Kirpakka oli. Pionien kukintaa en sen sijaan ehtinyt näkemään, sillä niiden runsain kukinta ajoittui poissaoloomme ja nyt on tyydyttävä ihailemaan jämiä. Jotka nekin toki ovat nättejä. Naapurimme ennusti kesäkuussa sateiden tulevan sillloin, kun pionit aloittavat kukintansa ja oikeassa oli, sateet olivat hakanneet muhkeat kukinnot kanveesiin ja pionit olivat muuttuneet vettyneiksi klönteiksi. Jos ei nyt tällä kertaa muuta iloa ollut pioneista, niin ainakin niistä muodostui kaunis kasa kompostijätettä.  Tänään opin sellaisen asian, että kompostimultaa EI kannata levi