Miten on mahdollista, että äkkiä on syksy ja jouluun aikaa vähäiset kaksi kuukautta! Kesä oli hyvä ja kaunis, ja ilmeisen työntäyteinen. Sormet olivat enemmän mullassa kuin näppäimistöllä, blogitekstejä ei syntynyt yhtä taajaan kuin viime kesänä. En koe itseäni edelleenkään siirtolapuutarhuriksi vaikka kaksi kesää on nyt työstetty maaplänttiä ja kokeiltu viljelyä hyvin ja vähemmän hyvin tuloksin. Puutarhanhoidossa tulee jatkuvasti vastaan kysymyksiä, joihin ei tällä kokemuspohjalla löydy automaattisesti vastauksia vaan on konsultoitava naapureita ja googletettava. Matkaa puutarhuriksi on vielä kuljettavana. Siirtistely on siitä metkaa, että välillä puutarhanhoito on olevinaan helppoa kuin mikä, mutta tilanne voi muuttua nopeasti. Alkukesästä esimerkiksi orapihlaja-aita lähti nätisti kasvuun, mutta alle viikossa kolmasosa aidan tuoreista, rapsakan näköisistä lehdistä oli kadonnut parempiin suihin. Jotkut pienet madonpirulaiset natustelivat niitä ahnaasti, pullevoituivat siinä kaikessa
Mikä kesä meillä Suomessa onkaan ollut! Kesäkuun helteet ja heinäkuun kosteanlämpimät päivät ovat tehneet kesästä omalla tavallaan ikimuistoisen; kesä tuntuu jatkuvan jatkumistaan vähän samaan tapaan kuin lapsuudessa, jolloin kesät olivat aina pitkiä ja kuumia. Kuten viime kesänä, tämänkin kesän olen viettänyt suurimmaksi osaksi siirtiksellä ja olen edelleen täysin haltioitunut aamuista. Aamut ovat kauniita, aamukasteista uuteen päivään heräävää luontoa ei vain voi väsyä ihmettelemään. Aamuhetkissä asuu onni. vastapesty matto Täydellinen onni ei sen sijaan asu tämän puutarhurin ryytimaassa. Herneet paleltuivat toukoukuun loppupuolen kylmässä jaksossa, yksikään istuttamani herne ei tuottanut taimia. Retiisit sen sijaan lähtivät kasvuun vaikka kylmä jakso hidasti niiden hyvin alkanutta kasvupyrähdystä, mutta valmiit retiisit tuottivat pettymyksen. Olin suunnitellut tekeväni juhannusvieraillemme retiisitsatsikia, mutta kauhukseni joka ikinen retiisi oli päätynyt matobuffetiksi